lauantai 2. helmikuuta 2019

Täydellinen talvi

Vihdoinkin on stabiili talvi. Tarkoitan, että se tunne että mikään ei muutu koskaan, se on tullut jäädäkseen.
    Paljon lunta, koko ajan pakkasen puolella ja aurinko vielä kirkastaa valollaan, sekä hanget toistavat kirkkautta. Tämä on aivan eri kuin se syksyn musta alastomuus, kun odottelimme talven tuloa.
    Hanki narskuu jalkojen alla ja kasvoihin saa väriä vaikka vain vähän aikaa on ulkona.
Käsitöitä tulee tehtyä niin paljon, että meinaa puutua paikoilleen. Olen kutonut villasukkia käsin ja koneella.

Värisävyt tulee kuin kameleontilla maiseman mukaan näköjään.
Kudoin kahdet auringonnousun väriset villasukat.
Virkkaan pitkällä tähtäimellä vauvanpeittoa, sinistä.
Kun ensimmäinen lapseni syntyi, virkkasin vaaleanpunaisen.

Tässä isäni minulle tekemät nukenvaunut.
Minulla 14 lastenlasta, mutta kuitenkin omien lapsien odotusaika on ollut mahtavinta.
Odotukseen sisältyy aina niin paljon ja odotushan kaikesta on aina se täydellinen.
Jokainen äiti varmasti tuntee, että omat lapset ovat niitä täydellisimpiä.
Niin sen on luonto järjestänyt, että jokainen lapsi saisi äidinrakkauden.
Siksi sydämeni on kipeä monesti, kun kaikki lapset eivät saa, mitä kuuluisi.
Kuitenkin täytyy muistaa, että juuri suuruudet ovat syntyneet pienuuksista.

Täällä kaksi aikaista on aloittamassa päivää.



Virkkaan ohuesta konelangasta nelisäikeisenä. Löysin satunnaisen konelankakerä taannoin Päntäneeltä. Kartiolla olevia konelankoja ei enää saa Suomesta mistään kaupasta, se harrastus on ohi monilta. Onneksi silloin oli kaikkea runsaasti, kun omat lapset oli pieniä, että sai mielinmäärin kutoa yöhön asti kaikkea kivaa vaatetta lapsille.
Jos Virossa olisi vielä sellainen kauppa, että myytäisiin konelankoja, lähtisin kyllä sillä keppihevosella ratsastamaan vaikka Kiinaan asti, niin mukavaa on kutoa koneella!